Politiikan syksy käynnistyy perinteisesti lautakunnissa ja kunnanhallituksessa talouden tarkastelulla. Edessä on budjettivalmistelu loppuvuoden valtuuston kokoukseen. Toiveiden tynnyrit on avattu ja ajatuksissa siintää monta hyvää ja tarpeellista rahareikää. Todellisuus iskee syksyn kuluessa tylysti vasten kasvoja. Onko meillä varaa tänäkään vuonna yhtään mihinkään?
Talous ei Lempäälässä ole näyttänyt valoisalta koko vuonna. Viime päivien uutiset kuntaliitosta suorastaan musertaa. Myönnettäköön, että verokertymän ennustetta on odotettu kovasti ja toivottu sen näyttävän paremmalta kuin aiemmat ennusteet. Toisin taitaa taaskin käydä.
Budjetin valmistelu on iso ja merkittävin asia, johon valtuusto vaikuttaa. Se ohjaa koko kunnan toimintoja, mutta usein sitä tuntuu pienuutta näiden asioiden edessä. Oma vaikutus kokonaisuuden valmisteluun on vähäinen, vaikka päätöstä tekemässä olenkin. Kun valtuusto katsoo kokonaisuutta ja tasapainottaa talouden kokonaisuutta, jää lautakunnille välillä vähäiset mahdollisuudet tehdä mitään uutta ja innovatiivista määrärahoillaan. Rahat menevät usein sinne minne aina ennenkin. Uudistuksille tai uusille avauksille harvoin jää tilaa, vaikka ne voisivatkin pitkässä juoksussa säästää.
Otan esimerkin. Mitäpä, jos terkkarille palkattaisiin gynekologi, joka toimisi niin äitiysneuvolassa kuin ihan vastaanotolla. Tarvetta tälle varmasti olisi, sitä tuskin kukaan kiistää. Voisiko tämä ”tienata” omat palkkarahansa vähenevillä lähetteillä erikoissairaanhoitoon tai terveystaloon? Konsultaatiot hoituisivat omassa kunnassa, eikä tarvitsisi matkata Tampereelle. Tiimissä yhdessä lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa voisi kuvitella hoitoketjun ja mahdollisen hoidon hoituvan kaikkien kannalta helpommin.
Entä suunnitelmallisuus. Uusia asuinalueita kaavoitetaan. Samalla laskennallisesti lasketaan kuinka monta päiväkoti- tai kouluikäistä lasta alueelle muuttaa. En muista, että koskaan laskelma olisi ollut yläkanttiin. Tänäkin keväänä yllätyksenä tuli usean koulun pihaan uusia lisärakennuksia, koska koulujen seinät pullistelevat. Päiväkodeissa huomautetaan haukan lailla heti, että olisi syytä vähentää päiväkodin hoitotunteja (20h/vko), jos toinen aikuinen jää kotiin. Näin vaikka ”kotiin jäämisen” syynä olisikin opiskelu. Ennakointi on haastavaa monesti, vaikka useassa tapauksessa sen ei kuuluisi olla. Kun määrärahat uusiin rakennuksiin ja kalusteisiin otetaan ”jostain”, jää jälleen jokin ilman rahaa ja toteutusta. 
Luottamushenkilön näkökulmasta talouden tarkastelu on yhtä tuskaista kuin varmasti virkamiestenkin. Päätöksiä pitää tehdä ja on asioita, jotka maksavat. Paljon parjattu Lempäälä-talon kokonaisuus on helppo maalitaulu. Kaikki kuitenkin ymmärtävät (no eivät kaikki), että jos jotain tehdään se maksaa. Jos jotain suunnitellaan, se maksaa. Ja sitten kun suunnitelmat toteutetaan sekin maksaa. Välillä myös tekemättä jättäminen maksaa.
Tiedän, että jokaisella kuntalaisella on ajatus siitä mihin tulisi ensi vuonna panostaa. Tulkitsen näin viesteistä joita olen kuntalaisilta saanut. Erilaisia selvityksiä siitä, mitä jokin maksaa on jo liikkellä ja lautakuntien pohtiessa tulevia painotuksia niitä syntyy vielä enemmän. Jo nyt tiedetään, ettei valtaosaa näistä voida toteuttaa. Eikä sitä uimahalliakaan, ilman toimivaa kumppanuutta.
Matka tyytyväisyyden tyyssijaan ja siihen että aina sanoisimme Kyllä on matkaa. Siitä huolimatta moni asia on kunnassamme hyvin nyt ja jatkossa. Joskus täytyy olla armollinen. Joskus on hyvä myös kiittää niistä asioista jotka toimii ja antaa mahdollisuus niille, jotka eivät nyt toimi, mutta rakentavan palautteen kautta voisi vaikka toimiakin.
Syksyn edetessä olemme taas viisaampia, mutta helppoa tietä ei edessä ole. Monta tuskaisaa keskustelua ja harmittavia yliviivauksia on edessä. Silti jaksan uskoa, että jotain hyvääkin budjettiin saadaan. Siihen tarvitaan työtä, selvittelyä, luovuutta, uskoa ja halua kehittää!
On varmaa, että Tampere-talon kaltaisia saleja meille on turha odottaa. Kangasala-talon salissa vieralleena sali on toimiva ja monenlaiseen kulttuuritoimintaan sopiva ja siihen tehty, mutta ei sekään ole millään muotoa juhlava. Mitä siis itseasiassa haluamme ja tarvitsemme?
Tunnet ehkä tarinan Muumien Ninnistä? Tuosta ihanasta nuoresta tytöstä, joka oli näkymätön. Muumilaaksoon saapuessaan vain pieni kilikello kilisi kaulassa merkiksi, missä Ninni kulki. Ninniä ei oltu kohdeltu reilusti, hänen osaamistaan ja tekemisiään oli vahvasti vähätelty, hänestä oli tullut omasta mielestään mitätön. Muumien kanssa hän oppi luottamaan itseensä ja ennenkaikkea toisiin ja hyvyyteen. Hän oppi, että hänestä välitetään ja häntä arvostetaan, hänen kanssaan halutaan olla. Pikku hiljaa tuo tyttö rohkaistui ja tuli esiin.
